omenapuut

ja jotkut päivät olivat hitaita, ne menivät kauemmas kuin luulin. istuin puun oksalla unessa jossa vain lapsuus oli totta, jossa omenat putoilivat syksyiselle nurmikolle ja minä olin yhden ainoan päivän onnellinen. kuin valonsäteet jotka kaihdinten välistä heijastuivat lakanoihini lauantaisena aamuna, sinä aamuna jolloin sinä keitit kahvia

 ja linnut eivät laulaneet enää.

ja minä otin askeleen
toisen
enkä sulkenut ovea takanani.

paahde

heinäkuun seitsemäntenä 

kesä alkoi kuulumaan askeleissani

näkymään auringonkuultamilla poskillani 

tuntumaan ihollani viriävissä hikipisaroissa 

jotka kirvellen polttivat ihoani 

hiekkaisten katujen paahteessa

heinäkuun seitsemäntenä 

kesä alkoi tuntua kesältä

ja lähtö lähdöltä

kuusitoista

kuudestoista vuosi oli elämäni pisin

liu'uin pitkin vastamaalattuja seiniä 

liikuin onnen ja murheellisuuden rajamailla

kävin ulkona

palasin sisään  

mikä auttaisi minua

kuusitoistavuotiaana tunsin kaiken olevan totta

elämä oli rajaton mahdollisuus lähteä eikä koskaan palata takaisin

kuvitella että onnistuisi

eebenpuu

lyyrat soittivat kuolleille valssia

elävien kirjoissa marssia

pudota, pudota 

 

eebeenpuun oksilla

kaiken alle jääneet

odottivat tuonelaa ja puhuivat taivaasta 

(missä?)

kalifornia

         drive-thrut, korkeat palmut,      päivettyneitä kasvoja ja aurinkoraitoja 

    vaaleanpunaiset illat, lentokoneet,    aamuyhdeksän ruuhkat ja highway 

      ikävöin suuria juomia, aaltoja ja parkkipaikkoja

     kun viikonloput vie mut taas siihen paikkaan jossa jokainen etsii onnea

minä olen lähdössä intiaan

suuret ja märät lumihiutaleet putoilevat harmaille polvisukilleni 

maaliskuun maanantaiaamuna kello 8:39 

herätessäni ne olivat vielä vettä, mutta ne ovat hiljaa tulleet ilmalle painavemmiksi kantaa 

kiedon kaulahuiviani monta kertaa uudestaan kaulani ympäri 

koitan saada sen sopimaan 

ja silmäni alakulmasta näen hiutaleiden sulavan villalle kimalteleviksi pisaroiksi 

bussipysäkin minuutit kuluvat taas äärettömän hitaasti 

eikä kukaan meistä vakavista suomalaisista sano mitään

me olemme kaikki pettyneet taas tähän 

miten suomessa ei voi luottaa kevääseen tai kesään

ennen kuin se on täällä 

kohta eteeni laskettava paperi nauraa mielessäni

se on valkoinen ja siinä on paljon sanoja 

"ni te cases ni te embarques"

sanat leikkivät huulillani

kun aamulla keittämäni kitkerä kahvi maistuu vieläkin suussani 

kirjoitin pitkään suomalaisuudesta

syksystä, talvesta, kevään masennuksesta 

minä olen kuitenkin kovin kovin pahoillani siitä 

kirjoitin teistä bussipysäkkien ihmisistä monta runoa

ja pian en ole edes täällä 

lumi on alkanut muuttua taas rännäksi

joku sanoi suomen olevan täynnä paradokseja

ja ihmiset piiloutuvat huppujensa taa, ei tarvitse katsoa kun on hiljaa 

autot lipuvat tasaista vauhtia länsiväylää pitkin

ja minä olen lähdössä intiaan 

elämä tänään

elämä tänä maaliskuun maanantaina on haparoivaa, hieman absurdia, pinnassa kuin merenpintaa kutittelevat sadepisarat. 

minä olen taas täällä enkä uskalla ajatella enkä tiedä saanko unta, ja minä olen taas täällä mutta täysin eri syistä kuin minään tv-loisteen täyttämänä maanantaina ennen. tuuli tuo kasan kyyneleitä jotka eivät riipu onnessa eivätkä onnettomuudessa, ja minä mietin millaisia ihmisiä 21v tuo sillan yli. minä mietin millaista olisi olla siellä jota en uskalla sanoa ääneen koska se on niin kaukana, ja joidenkin ikkunoiden valot ovat kutsuvimpia kuin toisten. 

ja minä tiedän että jos lähden niin menen; mutta jos jään, ripustan verhot sänkyni ylle. 

huone

tyhjyys asui piironkini alla

hiljaisuus vaikeroi nurkissa 

yritin kuunnella niitä, 

olla niille ystävä 

sillä olivathan ne luonani aina 

hengityksen höyrynä pakkasessa

siirtyi keuhkosyöpä savuna ilmassa

huoneessa jossa sälekaihtimet

halkoivat aurinkoa lattialleni 

ja parvekkeen ovi oli auki 

juoksutin kättäni seinää pitkin

kulutin aikaa laskemalla

kuinka kauan on siitä

kun äiti soitti viimeksi

kevättalvella

varhaisnuoruudelta paljon pyysin

olin äidille murheenkryyni

täs on elämä, tässä kaipuu 

ne vierekkäin kävelee, taipuu

kuu luo katuja valtatielle

pimeästä autosta pimeät tiet 

tää paikka ei vaan ollut meille

se mitä joskus luultiin 

samat tienvarret, väsyneitä vuosia

kasteli saappaita ja sukkia

tienpientare, lumen peittämä

jossain perässä käveli elämä

ja itämerenväriset silmät

seuras ikkunasta viliseviä puita

mun elämässä on paljon aikaa

merkityksettömiä maaliskuita 

kaikki ovat lähteneet

minulta ei kannata kysyä

sen enempää elämän syvyyksistä

minä lähinnä vietän aikaani

nukkumalla sitä pois

päivien yli nukkuminen

on korvannut sisäiset maailmani 

äänesi mun päässäni

on korvannut yksinäinen humina 

uinun epätodellisuuden keskellä

jossakin maan ja taivaan välissä, 

avaruuden sinisyydessä

herään aina samaan kohtaan

siihen jossa joku huutaa hallelujaa

ja kun avaan silmäni

kaikki ovat taas lähteneet luotani 

harmaat aallot rikkoutuivat kallioon

sä katsoit sinä aamuna poispäin

kauas merelle 

jossa harmaat aallot rikkoutuivat kallioon

ja lokit ilmoittivat syksyn tulosta 

sanoit "vittu toi meri on kuolema"

tuuli keinutti hiuksiani leikkisästi

sai hymyn jäätymään huulilleni

ja kun r-kioskin kahvi alkoi jäähtyä

ja seisoin siinä vetäen syvään henkeä

en tiennyt mitä tunsin, mutta tunsin jotakin 

ja sinä loskaisena maaliskuun päivänä

olimme kauniita 

kuin odottamaton sade kesäisenä maanantaina

olimme joskus onnellisia

ja joskus emme