minä olen lähdössä intiaan

suuret ja märät lumihiutaleet putoilevat harmaille polvisukilleni 

maaliskuun maanantaiaamuna kello 8:39 

herätessäni ne olivat vielä vettä, mutta ne ovat hiljaa tulleet ilmalle painavemmiksi kantaa 

kiedon kaulahuiviani monta kertaa uudestaan kaulani ympäri 

koitan saada sen sopimaan 

ja silmäni alakulmasta näen hiutaleiden sulavan villalle kimalteleviksi pisaroiksi 

bussipysäkin minuutit kuluvat taas äärettömän hitaasti 

eikä kukaan meistä vakavista suomalaisista sano mitään

me olemme kaikki pettyneet taas tähän 

miten suomessa ei voi luottaa kevääseen tai kesään

ennen kuin se on täällä 

kohta eteeni laskettava paperi nauraa mielessäni

se on valkoinen ja siinä on paljon sanoja 

"ni te cases ni te embarques"

sanat leikkivät huulillani

kun aamulla keittämäni kitkerä kahvi maistuu vieläkin suussani 

kirjoitin pitkään suomalaisuudesta

syksystä, talvesta, kevään masennuksesta 

minä olen kuitenkin kovin kovin pahoillani siitä 

kirjoitin teistä bussipysäkkien ihmisistä monta runoa

ja pian en ole edes täällä 

lumi on alkanut muuttua taas rännäksi

joku sanoi suomen olevan täynnä paradokseja

ja ihmiset piiloutuvat huppujensa taa, ei tarvitse katsoa kun on hiljaa 

autot lipuvat tasaista vauhtia länsiväylää pitkin

ja minä olen lähdössä intiaan 

elämä tänään

elämä tänä maaliskuun maanantaina on haparoivaa, hieman absurdia, pinnassa kuin merenpintaa kutittelevat sadepisarat. 

minä olen taas täällä enkä uskalla ajatella enkä tiedä saanko unta, ja minä olen taas täällä mutta täysin eri syistä kuin minään tv-loisteen täyttämänä maanantaina ennen. tuuli tuo kasan kyyneleitä jotka eivät riipu onnessa eivätkä onnettomuudessa, ja minä mietin millaisia ihmisiä 21v tuo sillan yli. minä mietin millaista olisi olla siellä jota en uskalla sanoa ääneen koska se on niin kaukana, ja joidenkin ikkunoiden valot ovat kutsuvimpia kuin toisten. 

ja minä tiedän että jos lähden niin menen; mutta jos jään, ripustan verhot sänkyni ylle. 

huone

tyhjyys asui piironkini alla

hiljaisuus vaikeroi nurkissa 

yritin kuunnella niitä, 

olla niille ystävä 

sillä olivathan ne luonani aina 

hengityksen höyrynä pakkasessa

siirtyi keuhkosyöpä savuna ilmassa

huoneessa jossa sälekaihtimet

halkoivat aurinkoa lattialleni 

ja parvekkeen ovi oli auki 

juoksutin kättäni seinää pitkin

kulutin aikaa laskemalla

kuinka kauan on siitä

kun äiti soitti viimeksi

kevättalvella

varhaisnuoruudelta paljon pyysin

olin äidille murheenkryyni

täs on elämä, tässä kaipuu 

ne vierekkäin kävelee, taipuu

kuu luo katuja valtatielle

pimeästä autosta pimeät tiet 

tää paikka ei vaan ollut meille

se mitä joskus luultiin 

samat tienvarret, väsyneitä vuosia

kasteli saappaita ja sukkia

tienpientare, lumen peittämä

jossain perässä käveli elämä

ja itämerenväriset silmät

seuras ikkunasta viliseviä puita

mun elämässä on paljon aikaa

merkityksettömiä maaliskuita