omenapuut

ja jotkut päivät olivat hitaita, ne menivät kauemmas kuin luulin. istuin puun oksalla unessa jossa vain lapsuus oli totta, jossa omenat putoilivat syksyiselle nurmikolle ja minä olin yhden ainoan päivän onnellinen. kuin valonsäteet jotka kaihdinten välistä heijastuivat lakanoihini lauantaisena aamuna, sinä aamuna jolloin sinä keitit kahvia

 ja linnut eivät laulaneet enää.

ja minä otin askeleen
toisen
enkä sulkenut ovea takanani.

paahde

heinäkuun seitsemäntenä 

kesä alkoi kuulumaan askeleissani

näkymään auringonkuultamilla poskillani 

tuntumaan ihollani viriävissä hikipisaroissa 

jotka kirvellen polttivat ihoani 

hiekkaisten katujen paahteessa

heinäkuun seitsemäntenä 

kesä alkoi tuntua kesältä

ja lähtö lähdöltä

kuusitoista

kuudestoista vuosi oli elämäni pisin

liu'uin pitkin vastamaalattuja seiniä 

liikuin onnen ja murheellisuuden rajamailla

kävin ulkona

palasin sisään  

mikä auttaisi minua

kuusitoistavuotiaana tunsin kaiken olevan totta

elämä oli rajaton mahdollisuus lähteä eikä koskaan palata takaisin

kuvitella että onnistuisi

eebenpuu

lyyrat soittivat kuolleille valssia

elävien kirjoissa marssia

pudota, pudota 

 

eebeenpuun oksilla

kaiken alle jääneet

odottivat tuonelaa ja puhuivat taivaasta 

(missä?)

kalifornia

         drive-thrut, korkeat palmut,      päivettyneitä kasvoja ja aurinkoraitoja 

    vaaleanpunaiset illat, lentokoneet,    aamuyhdeksän ruuhkat ja highway 

      ikävöin suuria juomia, aaltoja ja parkkipaikkoja

     kun viikonloput vie mut taas siihen paikkaan jossa jokainen etsii onnea

minä olen lähdössä intiaan

suuret ja märät lumihiutaleet putoilevat harmaille polvisukilleni 

maaliskuun maanantaiaamuna kello 8:39 

herätessäni ne olivat vielä vettä, mutta ne ovat hiljaa tulleet ilmalle painavemmiksi kantaa 

kiedon kaulahuiviani monta kertaa uudestaan kaulani ympäri 

koitan saada sen sopimaan 

ja silmäni alakulmasta näen hiutaleiden sulavan villalle kimalteleviksi pisaroiksi 

bussipysäkin minuutit kuluvat taas äärettömän hitaasti 

eikä kukaan meistä vakavista suomalaisista sano mitään

me olemme kaikki pettyneet taas tähän 

miten suomessa ei voi luottaa kevääseen tai kesään

ennen kuin se on täällä 

kohta eteeni laskettava paperi nauraa mielessäni

se on valkoinen ja siinä on paljon sanoja 

"ni te cases ni te embarques"

sanat leikkivät huulillani

kun aamulla keittämäni kitkerä kahvi maistuu vieläkin suussani 

kirjoitin pitkään suomalaisuudesta

syksystä, talvesta, kevään masennuksesta 

minä olen kuitenkin kovin kovin pahoillani siitä 

kirjoitin teistä bussipysäkkien ihmisistä monta runoa

ja pian en ole edes täällä 

lumi on alkanut muuttua taas rännäksi

joku sanoi suomen olevan täynnä paradokseja

ja ihmiset piiloutuvat huppujensa taa, ei tarvitse katsoa kun on hiljaa 

autot lipuvat tasaista vauhtia länsiväylää pitkin

ja minä olen lähdössä intiaan 

elämä tänään

elämä tänä maaliskuun maanantaina on haparoivaa, hieman absurdia, pinnassa kuin merenpintaa kutittelevat sadepisarat. 

minä olen taas täällä enkä uskalla ajatella enkä tiedä saanko unta, ja minä olen taas täällä mutta täysin eri syistä kuin minään tv-loisteen täyttämänä maanantaina ennen. tuuli tuo kasan kyyneleitä jotka eivät riipu onnessa eivätkä onnettomuudessa, ja minä mietin millaisia ihmisiä 21v tuo sillan yli. minä mietin millaista olisi olla siellä jota en uskalla sanoa ääneen koska se on niin kaukana, ja joidenkin ikkunoiden valot ovat kutsuvimpia kuin toisten. 

ja minä tiedän että jos lähden niin menen; mutta jos jään, ripustan verhot sänkyni ylle.