56 päivää poissa kotoa

Vielä ihan vähän aikaa sitte Kampin laiturit oli mulle ja Inkalle paikka, joista meijän sunnuntaiset aamupäivät tai talviset, lauantaiset illat koostu, kun piti päästä stadiin ja takas. Se oli niin vielä viime keväänäki, mut siitä on silti jotenkin aivan järjettömän kauan. Sillon tää kaikki tuntu niin kaukaselta, istuttiin jossain lähtöaikataulujen alla ja mietittiin että "jos" me tänne lähdetään. 

Me lähdettiin tänne. Me lähdettiin pois Liljendal-Lapinjärvi akselilta, enkä oo palannu takas ennen tätä. Ei oo tarvinnu - mun kyvyttömyys tuntea koti-ikävää johtuu aika moninaisista syistä, mut oikeesti musta tuntu alunperinkin siltä, että mä palaan kotiin kun tuun tänne. Ei siltä, että lähtisin pois kotoa - Liljendaliin muutto alunperinkin tuntu aina niin väliaikaselta elämänvaiheelta. 

Tässä vaiheessa varmaan se olennaisin kysymys olis että mikä on muuttunu. Muuttunu on tavallaan paljon, mut tavallaan ei mikään. Mä voisin luetella tässä sellasia asioita kuin että käyn itse kaupassa, hoidan matkakortin latauksen ja kouluunmenot, teen itse ruokaa ja saan tehä ite mitä haluan. 

Mutta kun ei noi todellisuudessa muuta mitään. Kyllä mä osaan hakea sen kanapaketin sieltä S-Marketin hyllystä ja osasin jo ennen tätä. Niin no, ehkä se muutos tässä onkin, että se kauppa on nykyään aina S-Market koska K-ketju on vaan liian kallis, ja se kana ei saa maksaa enempää ku kolme euroa. 

Sit joskus mä oon menossa liian myöhään kotiin Alpparista (ihan selvänä) ja mietin että onneks äiti ei tiedä että kävelen yksin Kaivokadulla. Joskus kävelen mun kotelotakissa Lauttasaaren sillalla maitopurkki kädessä ja joku fitness buumiin hurahtanu blondi tyttö hölkkää vastaan ja kattoo mua silleen "toi on A. köyhä opiskelija ja B. varmana kalliosta". 

Että sinänsä asiat on muuttunu, ei mua kukaan kattonu Liljendalissa. Ei kukaan oikeestaan edes kävelly vastaan siellä. Enkä mä kyllä käyny ostamassa kaupasta maitoakaan. 

 

Oon saanu aivan järjettömästi uusia kavereita, ja Kalliossa tuntuu kyllä siltä, että ne kaikki 500 oppilasta on sun kavereita - tai 550, kun opettajatkin lasketaan. 

Kallio on ihan hullu paikka, hyvällä tavalla hullu. En oo ikinä toistanu lausetta "mitä täällä tapahtuu" yhtä paljon ku näiden kahen viime kuukauden aikana. Meillä aamunavauksessa roastataan synttärisankareita, käytävällä joku saattaa kävellä vastaan Macklemorelta varastetussa karvatakissa (terveisiä Valolle), ja just vähän aikaa sitten katoin Youtubesta kun opettajat hoilaa lavalla villisti pukeutuneina Ma tahtoo veivaata. Kalliossa 20 minuutin bileet kello 9:30 aamulla, rap-battlet ja vaarallisen korkea melutaso (koska kaikilla on liian hauskaa) kuuluu normiviikkoon. Siis oikeesti, katukaa sitä ettette hakenu. Oikeesti. 

Tällä pienellä at the moment-kuvalla voin nyt tiivistää mun elämän tällä hetkellä yhteen sanaan: absurdi. Kaikki on vielä vähän sekavaa ja sellasta hakemista, elämässä ei tällä hetkellä oo oikeestaan rytmiä. Tuntuu välillä siltä et pitäis pysähtyy hetkeks, tulee sellanen olo et hei, mitä mä olinkaan tekemässä, minne meenkään seuraavaks, miks olinkaan täällä ja kuka mä ylipäätään haluun olla. Saatan istua aamulla bussipysäkillä ja ihan yhtäkkiä muistaa, et enhän mä oo vielä edes 16. 16 tuntuu niin nuorelta. 15 tuntuu ihan lapselta siihen verrattuna, millasta mun elämä on.

Sit teen vähän kaakaota ja vedän syvään henkee. 

Uskon siihen et mitä suurempi muutos tapahtuu, niin sitä nopeemmin ihminen sopeutuu. Mä oon sopeutunu takasin Helsinkiin noin 5000 kertaa nopeemmin kun sopeuduin Loviisaan. 

Nytkin tässä pohdiskelen, että oonko mä menossa käymään kotona vai lähdenkö mä vähäksi aikaa pois kotoa. Musta tuntuu että molempia, mut näillä kodeilla on ihan eri merkitys kielellisesti. 

Tiedän et Helsinkiki tulee käymään mulle liian pieneks aika nopeesti, mä tarviin ihan mielettömästi elämää ympärilleni. Mut tuntuu hyvältä pysähtyy tänne hetkeks ennen kun voi taas jatkaa matkaa.